Remulan torpan Laiturin 7-veljestä – koottuja muisteloita
Hilja-mummoni synnytti lapsensa sodan vuosina 1934-1946, kaikki seitsemän veljestä jäivät eloon, vaikka joku pienen torpan ohikulkija voi sitä vieläkin ihmetellä ja päivitellä. Isänäitini jäi ison poikakatraan yksinhuoltajaksi vuonna 1945. Hän ei suinkaan saanut sotalesken osaa, ei. Kuinka se on mahdollista, että yksinhuoltajaäiti selviää hengissä pienten lasten kanssa ilman, että olisi saanut sotalesken osaa ja kunnan tukea sotaleskille ja orvoille, ei ollut olemassa äitiyspäivärahaa, äitiysavustuspakkausta, lapsilisiä, kotihoidontukia, asumistukia, elatustukia eikä opintorahoja oli vain työtä, työtä ja työtä uupumukseen saakka.
Aukusti-isän vanha Jaakko-isä asui turvetalossa Kärsämäen Nurmesjärven rannalla. Vanha Jaakko oli haitarinsoittaja ja pelimanni, samoin kuin hänen poikansakin nuori Jaakko-isosetäni. Kun vanha Jaakko-isä kuoli, niin Hilja-äidin yltiöuskovainen vanhapiika kaksoissisko poltti turvetalon synninpesänä. Köyhä yksinhuoltaja Hilja-mummoni olisi tarvinnut kipeästi turvetalon tavarat itselleen ja pojille, mutta ei saanut niitä ilkeän kaksoissiskonsa takia.
Isäni oli Remulan torpan Laiturin 7-veljeksestä kolmanneksi vanhin. Esikoinen Osmo 1934, Eero Erkki 1935, Jorma-isäni 1937, Taisto 1939, Rauno 1941, Sulo 1944 ja kuopus Vilho 1946. Isäni joutui avustamaan äitiään nuorimman Vilho-veljensä syntymässä vuonna 1946, kun ketään muuta ei ollut paikalla, ei kätilöä, ei ketään aikuista. Isäni oli tuolloin alle 9-vuotias pojankoltiainen.
Jorma-isäni auttoi Hilja-äitiään jo hyvin pienestä pitäen. Hän laittoi ruokaa ja leipoi äidin apuna, kun äidin kädet olivat huonona tai kun äiti oli muuten huonossa kunnossa tai uupunut työtaakkansa alla. Ruokana veljeksillä oli talvisaikaan jäätyneitä perunoita ja pala jäistä läskiä. Kesäaikaan oli sitten pienen kasvimaan antia ja myöhemmällä kesää myös itse poimittuja pihan pensasmarjoja ja metsämarjoja. Hilja-mummo kasvatti myös kessua elikkä tupakanlehtiä kasvimaalla myyntiin. Isäni muisti hyvin sen selkäsaunan, minkä oli saanut, kun oli varastanut kessun lehtiä ja tuprutellut niitä veljien kanssa muka salaa.
Veljeksillä ei ollut kunnolla kenkiä. Kesällä tosin pystyi juoksemaan ulkosalla ilman kenkiäkin. Mutta talvella oli hankalampaa lähteä ulos, kun kenkiä piti vuorotella. Aukusti-isä oli tuonut sodasta Hilja-äidille kaatuneiden sotilaiden mantteleita ja muita vaatteita, jotta Hilja-äiti voisi ommella niistä pojille vaatteita. Hiljan ilkeä kaksoissisko oli hälyttänyt santarmit elikkä sotapoliisit pidättämään Aukustin varkaudesta, mutta Hilja oli piilottanut ne vaatteet niin hyvin, että niitä ei löytynyt, eikä Aukustia pidätetty. Isäni muisteli, jotta isompana ollessaan hän oli juuri saanut jostain käytetyn ihan komian ns miesten puvun. Sitten hän oli tainnut kiipeillä puussa ja pukuun oli tullut iso palkeenkieli. Hilja-äiti oli laittanut pukuun räikeän paikan palkeenkielen päälle, jotta isäni muistaisi, ettei hän vasta kiipeilisi puissa. Kylläpä isää olikin hävettänyt.
Pojat eli veljekset saivat tuta vanhapiikatädin hyvän hoivan ja huolenpidon selkänahassaan ja takamuksissaan, niin että ihme että hengissä selvisivät, kun menivät tajuttomiksi pieksämisen jäljiltä, eivätkä pystyneet istumaan kunnolla viikkokausiin. Sitten kun niin pirullisen ”hellä ja huolehtiva” täti ei jaksanut auttaa mummoani lastenhoidossa, köyhän pienen torpan pojat sijoitettiin huutolaispojiksi sille talolliselle, joka ne halvimmalla otti. Isääni ei edes päästetty ensimmäiselle luokalle kouluun sairauteen ja heikkoon kuntoon vedoten, mutta kyllä lapsityövoima navetassa kelpasi. Ei Suomessa siihen aikaan puhuttu lapsityövoimasta ja jossainhan, niiden maaseudun ja työläisten lasten oli oltava ja on edelleen oltava, jos ei ole hoitopaikkoja, niin miksi ei siis vanhempien mukana oppimassa työntekoa, kunhan heitä ei orjuuteta, eikä hyväksikäytetä niin kuin ennen vanhaan huutolaislapsia.
Nyt puhutaan pakkosyötöstä ja syödäänkö ensin pääruoka vai jälkiruoka vai saako jälkiruokaa ollenkaan. Isäni söi ensin jälkiruoan, joka on tehty itse poimimista marjoista ja jos vielä jäi nälkä niin sitten pääruokakin kelpasi. Mutta huutolaispoikana hän sai talollisen tyttären tähteet lattialle syötäväksi ja siinä oli kaikki sekoitettu jo valmiiksi: oli kertaalleen syöty pääruoka ja jälkiruoka samalla lautasella sulavassa sovussa, aika maittava ruoka-annos nälkäiselle huutolaispojalle, yäk sanon minä, nirso kun olen, vois kuolla vaikka nälkään.
Ennen vanhaan oli joskus tapana antaa suoraan kauppaliikkeissä luottoa tai sitten sitä ei annettu ennen vanhaankaan, riippui ihan kauppiaasta. Isäni oli jotain varhaisteini-iässä ja hänen pikkuveljensä melkein alle murrosikäinen, kun he menivät Oulun läänin Pihtiputaalle pöllisavottaan jollekin isolle metsäfirmalle. Metsäfirman työnjohtaja ei antanut pojankoltiaisille kottia elikkä ennakkopalkkaa pöllisavotasta, niin kuin aikuisille tukkijätkille, mutta kun isällä ei ollut köyhän torpan poikana yhtään rahaa ostaa ruokaa itselleen eikä pikkuveljelleen ja nälkä ja vilu oli kova kasvavilla pojankoltiaisilla talvipakkasella vähissä vaatteissa. Isäni meni lähikyläkauppaan ja pyysi saada velaksi ruokaa siihen asti, kun ensimmäinen tili tulee halkomotista. Kauppias ei suostunut ensin tähän, mutta kun isältä pääsi itku ajatuksesta, että he pikkuveljen kanssa kuolee nälkään vieraalla paikkakunnalla kaukana kotoa, niin kauppias heltyi ja lupasi, että ota ihan mitä itse haluat, saat vaikka mitä ottaa, ota nyt vaan ihan ilmaiseksi saat kaiken ottaa. Isä otti leipäpalan ja läskipalan velaksi, mutta kävi maksamassa ne heti ensitilistä.
Yksi veljeksistä pelastui huutolaispojan osalta, kun isoisä antoi hänet jo vauvaikäisenä mummoltani salaa pois adoptoitavaksi ja tuo poika päätyi Ruotsiin. Jos jollekin poikalapselle on onni päätyä Ruotsiin, niin sitten se asia vaan on hyväksyttävä. Tuo poika sai käydä yliopistot Ruotsissa, kun 6-veljestä täällä Suomessa kävivät vain sodanjälkeisen tynkä kansakoulun. Tuo poika pääsi Brysseliin tulkiksi, kun 5-veljestä täällä Suomessa olivat maanviljelijöitä tai yksityisyrittäjiä ja yksi veljes lisäksi oli Ruotsissa sekä maanviljelijä että yksityisyrittäjä. Vanhin 7-veljeksestä kuoli Ruotsissa yli 70-vuotiaana, mutta nuorin kuoli jo 46-vuotiaana Suomessa laman vasta alkaessa vuonna 1992. Seitsemästä veljeksestä kuudella on tai oli lapsia, vanhimmalla peräti 8 lasta.
Aukusti-isän pikkuveljen Jaakko-sedän mukana pojat pääsivät jo alle 10-vuotiaina tienestiin pöllisavottaan. Jokainen 7-veljeksestä vannoi, että heidän lapsillaan on oleva paremmat elämän eväät kuin heillä itsellään, petkelettä kohmeisista lapsenkäsistään heittämättä, nälästä huolimatta, työtä pelkäämättä, työtunteja laskematta, halkomotit vaihtuivat oman vekselivetoisen maatilan maitotonkiksi tai oman kauppayrityksen muovikanistereiksi. He oppivat arvostamaan työtä ja taas työtä ja se mihin he pystyivät luottamaan oli työ ja taas työ ja eritoten vain omien käsien työ.
