Missä viipyy teräsmies...

Toinen mummoni synnytti lapsensa sodan vuosina 1934-1946, kaikki seitsemän veljestä jäivät eloon, vaikka joku pienen torpan ohikulkija voi sitä vieläkin ihmetellä ja päivitellä. Isänäitini jäi ison poikakatraan yksinhuoltajaksi vuonna 1945. Hän ei suinkaan saanut sotalesken osaa, ei.

Kuinka se on mahdollista, että yksinhuoltajaäiti selviää hengissä pienten lasten kanssa ilman, että olisi saanut sotalesken osaa ja kunnan tukea sotaleskille ja orvoille, ei ollut olemassa äitiyspäivärahaa, äitiysavustuspakkausta, lapsilisiä, kotihoidontukia, asumistukia, elatustukia eikä opintorahoja oli vain työtä, työtä ja työtä uupumukseen saakka.

Mummoni kesti aikansa, mutta äärimmäinen kurjuus ja ahdinko ja puute veivät veronsa ja hän uupui. Pojat joutuivat välillä sijoitetuiksi kuka minnekin, huutolaispoikia haukuttiin räkänokiksi, joista ei ikinä tule mitään. Haukku haavoittaa ja kovettaa sydämen, mutta kaikki seitsemän veljestä vannoivat, että heidän lapsillaan on oleva toisin, suomalaisella sisulla ja työnteolla tunteja laskematta heistä tuli hyviä veronmaksajia ja työllistäjiä yrittäjinä.

Kun minä menin Pyhäjärven lukioon vuonna 1976, niin opintotuki oli jo olemassa, mutta isä kielsi minua sitä köyhäinapuna hakemasta. Torpan huutolaispoikana talolliset olivat hänet haukkuneet köyhäinavun räkänokaksi, josta ei ikinä tule mitään. Kun mummoni oli saanut kunnan köyhäinapuna jauhopussin leipomista varten, niin kylän kateelliset rikkaat talolliset olivat sanoneet isälle, jotta sinun pitää isona maksaa ne kaikki jauhopussit takaisin kunnalle, niinpä isäni oli käynyt sanomassa kunnassa, että yhtään jauhopussia ei tartte enää antaa. Talollisten haukun ja kiusaamisen takia isäni kammoksui yhteiskunnan tukia.

Minun sukupolvellani on ollut toisin Suomessa, niin sellaista kurjuutta, puutetta, nälkää ja inhimillistä hätää emme voi edes käsittää olleen vanhemmillamme. Haluan, etteivät lapseni ja lapsenlapseni koskaan joudu kokemaan nälkää, niin kuin mummoni ja setäni ja elämään ainaisessa puutteessa. Haluan, että suomalaista sosiaaliturvaa ei romuteta moralistien säästöinnossa. Mummoni muisto pakottaa minut vaatimaan, että budjetin leikkaukset veronkevennysmaniassa eivät koskisi ahdingossa olevia lapsiperheitä. Opintovelkaiset ja asuntovelkaiset tai työttömät lapsiperheet ovat laskeneet selviytyvänsä työttömyyskorvauksen, lapsilisien ja kotihoidontuen avulla pahimman yli, nyt heidän tulevaisuutensa on vain musta aukko.

Suomen sosiaaliturvaa ei voi enää leikata, haluan etteivät lapsemme joudu sijaiskärsijöiksi aikuisten valtaapitävien ahneuden, kateuden ja ymmärtämättömyyden takia.

Olen varmasti itsekin saavutettujen etujen itsekäs ahnehtija, koska en halua mummoni kohtaloa, mutta millä oikeudella luottamustehtävissä olevat virkamiehemme lyövät jo lyötyjä ja moralisoivat kansalle. Eikö hallitus voisi ensin leikata virkamiesten omia ylisuuria kokouspalkkioitaan kaksoispalkkoja ja kaksoiseläkkeitä ja olla malliesimerkkinä kansalle. Onko eduskunta vain keskinäisen kehumisen kerho, missä viipyy uusi teräsmies vanhan anti-sankarimme Veikko Vennamon tilalle, joka huutaa "Rötösherrat kiikkiin.