Luottoa – onko vai ei

Ennen vanhaan oli joskus tapana antaa suoraan kauppaliikkeissä luottoa tai sitten sitä ei annettu ennen vanhaankaan, riippui ihan kauppiaasta. Isäni oli jotain varhaisteini-iässä ja hänen pikkuveljensä melkein alle murrosikäinen, kun he menivät Oulun läänin Pihtiputaalle pöllisavottaan jollekin isolle metsäfirmalle.

Metsäfirman työnjohtaja ei antanut pojankoltiaisille kottia pöllisavotasta, niin kuin aikuisille tukkijätkille, mutta kun isällä ei ollut köyhän torpan poikana yhtään rahaa ostaa ruokaa itselleen eikä pikkuveljelleen ja nälkä ja vilu oli kova kasvavilla pojankoltiaisilla talvipakkasella vähissä vaatteissa.

Isäni meni lähikyläkauppaan ja pyysi saada velaksi ruokaa siihen asti, kun ensimmäinen tili tulee halkomotista. Kauppias ei suostunut ensin tähän, mutta kun isältä pääsi itku ajatuksesta, että he pikkuveljen kanssa kuolee nälkään vieraalla paikkakunnalla kaukana kotoa, niin kauppias heltyi ja lupasi, että ota ihan mitä itse haluat, saat vaikka mitä ottaa, ota nyt vaan ihan ilmaiseksi saat kaiken ottaa. Isä otti leipäpalan ja läskipalan velaksi, mutta kävi maksamassa ne heti ensitilistä.

Nyky-Suomessa kyllä erään sukulaiseni kauppaliike meni pohjoisessa konkurssiin, kun hän antoi maatalonisännille luottoa ruokaostoksiinkin, eivätkä nämä sitten rahapulassaan maksaneetkaan tätä ruokaluottoaan takaisin.

Huoltoaseman kassamyyjänä ollessani minulle hyväuskoiselle on annettu luottoani vastaan pantiksi kelloja, kännyköitä, sormuksia tms., sanoen että tulen takaisin heti kun saan pankista haettua rahaa ja maksan ja lunastan arvotavarani takaisin. Jälkeenpäin poliisin, ei siis sen velallisen ja maksuvelvollisen, tullessa paikalle onkin selvinnyt, että ne kaikki arvotavarat ovat olleet varastettuja.

Kaikki reaktiot:

9Merja Tarvainen, Sari Hannele Hyvärinen ja 7 muuta

1

Tykkää

Kommentti

Jaa